perjantai 7. kesäkuuta 2013

Positiivinen psykologia

Positiivinen psykologia muistuttaa minua osteopaattisesta terveyskäsityksestä. Siksi haluan pohdiskella aihetta ja esitellä myös kirjan Aito onnellisuus, jonka olen aiheesta lukenut. Kirjan kirjoittaja Martin Seligman on Pennsylvanian yliopiston psykologian professori ja positiivisen psykologian tutkimusverkoston johtaja. Hän on ollut luomassa positiivisen psykologian suuntausta.

Kirjassaan Seligman esittelee psykologian historiaa ja kehitystä. Hyvin pitkään aina viime vuosiin asti psykologia on pohjautunut negatiiviseen ajattelumalliin, jota Seligman kutsuu sarkastisen ivallisesti läpimätäisyyden opiksi. Hän ei tarkoita tällä sitä, että patologioiden, kuten masennuksen tai skitsofrenian, tarkastelu olisi turhaa. Hän ihmettelee sitä, miten vähän psykologiassa on tutkittu kuinka parantaa jo hyvää tai kohtalaista elämää. Masennuksen korjaaminen sietämättömästä siedettäväksi ei kerro sitä, miten tulla aidosti onnelliseksi. Positiivisella ajattelutavalla on siis paikkansa myös tieteessä, eikä vain Anthony Robbinsin tai Jari Sarasvuon kaltaisten self help -opettajien puheissa ja kirjoituksissa. Itse asiassa aidossa onnellisuudessa on kyse aivan eri asiasta kuin jatkuvan menestyksen tavoittelussa, jota nämä niin sanotut gurut hyötykäyttävät ihmisten manipuloinnissa ja taloudellisen hyödyn maksimoinnissa.

Anthony Robbins on tunnettu ja menestynyt
self-help -guru

Seligman selvittää kirjassaan silmiä aukaisevasti, mitä eroa on myönteisten tunteiden määrällä ja aidolla onnellisuudella. Eikö yltäkylläisyys ja jatkuva aistien stimulaatio tuokaan onnellisuutta? Eikö onnellisuuden voittosummapeliä olekaan hedonistinen matematiikka, jossa positiivisten tapahtumien yhteenlaskettu summa tuottaisi autuaan elämän? Tähänhän länsimainen maailma on viime vuosisatoina pyrkinyt ja ajatellut, että muu maailma laahaa perässä. Talousihminen, homo economicus, ihmettelee, että eikö bruttokansantuote olekaan onnellisuuden mittari.

Seligman jakaa onnellisuuden ajanjaksoihin. Hän tarkastelee tyytyväisyyttä menneisyyteen, tulevaisuudenuskoa ja onnellisuutta nykyhetkellä toisista erillisinä tekijöinä, jotka vaikuttavat siihen, miten onnellinen ihminen on. Jokaisella on myös oma vaihteluvälinsä onnellisuuden suhteen: vaikka toiset ovat luonnostaan onnellisempia kuin toiset, niin on mahdollista elää oman onnellisuutensa ylärajoilla. Siksi on hyödyllistä ymmärtää, mistä onnellisuudesta todella on kyse. Vaikka olemme vain osittain oman onnemme seppiä, niin ulkoiset olosuhteet ja tekijät vaikuttavat loppujen lopuksi vähemmän onnellisuuteemme kuin se, miten itse siihen vaikutamme. Tulot, ulkonäkö tai terveys eivät yllättäen lisää onnellisuutta. Myös tieto siitä, että 84 % neliraajahalvauspotilaista pitää elämäänsä joko keskitasoisena tai sitä parempana, on ällistyttävä.

Seligman kertoo, että vahvuudet ja hyveet ovat tie omaan onneen. Tutkimuksiensa perusteella hän luettelee kuusi universaalia hyvettä, jotka yhdistävät valtaosan maailman filosofioiden ja uskontojen hyvekäsityksestä. Näitä ovat viisaus ja tieto, rohkeus, rakkaus ja inhimillisyys, oikeudenmukaisuus, kohtuullisuus sekä henkisyys ja transkendenssi. Tein kirjaan liittyvän Internet-testin, jossa mitataan 240:llä kysymyksellä omia ominaisvahvuuksia. Tässä vahvuustestissä verrataan omia vastauksia kahteenkymmeneenneljään ominaisvahvuuteen ja näistä katsotaan viisi tärkeintä. Tärkein ominaisvahvuuteni testin mukaan on aitous, autenttisuus ja rehellisyys. Seuraavaksi vahvin on näkökulma eli perspektiivi, joka liittyy viisauteen. Kolmanneksi tärkein ominaisvahvuuteni on arviointikyky, kriittinen ajattelu ja avomielisyys. Neljänneksi tärkein ominaisuus on rakkaus oppimista kohtaan ja viidenneksi tärkeimpänä on oikeudenmukaisuus ja tasa-arvoisuus. Seligmanin mukaan ominaisvahvuuksien päivittäinen hyödyntäminen vie kohti aitoa onnellisuutta. Omiin ominaisvahvuuksiin uskominen on Seligmanin mukaan erittäin tärkeää, sillä onnellisimmat ihmiset ajattelevat itsestään ja vahvuuksistaan epärealistisen positiivisesti. 

Kirjassa on myös paljon muita testejä, joissa mitataan mm. nykyhetken onnellisuutta, suhtautumista menneisyyteen, tulevaisuudenuskoa ja sitä, miten ihminen suhtautuu vastoinkäymisiin. Hän kertoo ominaisvahvuuksien kehittämisen lisäksi myös, miten optimismia ja toivoa voi kasvattaa, sekä soveltaa näitä niin työelämään, parisuhteeseen, ystävyyteen ja lastenkasvatukseen. 

Kuten aiemmin kirjoitin, Seligman nimittää perinteistä psykologiantutkimusta perisyntiopiksi tai leikkisämmin läpimätäisyyden opiksi, jossa lähestytään ihmistä negaatioiden kautta. Hän kuitenkin kertoo, ettei ole vähintäkään näyttöä, että vahvuus ja hyveellisyys juontuisivat kielteisistä vaikuttimista. Positiivisen psykologian synnylle oli siis todellinen tarve tiedemaailmassa. Positiivisen psykologian tutkimuksen kolme tukipylvästä ovat myönteisten tunteiden tutkimus, myönteisten ominaisuuksien tutkimus ja myönteisten instituutioiden tutkimus. Erityisen kiinnostavia onnellisuustutkimuksen tuloksia ovat hedonismin ja miellyttävien aistimuksien erottaminen aidoista nautinnoista, joihin ei liity fyysisiä tuntemuksia. Myös ulkoiset ja sisäiset tekijät onnellisuuden mittareina ovat kiinnostavia. Pelkän mielenkiinnon tyydyttämisen sijaan positiivisen psykologian parasta antia kuitenkin on se, että omien ominaisvahvuuksien korostamisen avulla voidaan omaa onnellisuustasoa kohottaa pysyvästi.

Ostepaattisesta näkökulmasta katsottuna itseäni kiinnostaa näiden työkalujen lisäksi erityisesti se, että positiivisen psykologian tutkimuksessa voidaan nähdä, miksi onnellisuus on tärkeää niin lajikehityksen kannalta kuin myös psykologisesti, että fysiologisesti. Osteopatia on ammattikuntana syntynyt 1800-luvun loppupuolella. Osteopaatit ovat Yhdysvalloissa lääkäreitä, tosin alkuperäinen osteopatian hoitofilosofia erkaantui lääkinnästä, joka silloisina aikoina sisälsi paljon haitallisia hoitomenetelmiä ja lääkkeitä, kuten elohopeaa. Siksi nykyäänkin osteopaatit erottuvat manuaaliterapeuteista hoitofilosofialtaan, joka varsinkin 1800-luvun lopussa ja 1900-luvun alussa korosti psyyken vaikutusta soomaan, eli fyysiseen ruumiiseen. Osteopaatit lähestyvät kehossa esiintyviä toimintahäiriöitä pääsääntöisesti viiden eri mallin mukaan, joita ovat biomekaaninen malli, verenkierrollinen malli, neurologinen malli, metabolinen malli ja behavioraalinen malli. Positiivinen psykologia asettuu luontevasti tähän viimeiseen malliin. Osteopaattien terveyskäsitys on usein myös positiivinen. Esimerkiksi maailman terveysjärjestö WHO määrittelee terveyden täydelliseksi psyykkiseksi, fyysiseksi ja sosiaaliseksi hyvinvoinniksi. 

Onnellisuustutkimus on paljastanut, että yksinäisyys lisää masennusta ja yhteisöllisyys lisää onnellisuutta. Nykyajan osteopaattienkin on siis syytä hyväksyä, että yhä useampi hoitoon ajautuva potilas ei tule hoitoon vain kipujensa takia, vaan myös siksi, että saisi huomiota ja kosketusta. Yksinäisyyden ja sensorisen puutostilan, eli kosketusvajeen, hoitoon ei välttämättä ole eettistä jatkaa usean kymmenen euron kertahinnoittelua pelkällä oireenmukaisella hoidolla, vaan kenties auttaa potilasta löytämään omia ominaisvahvuuksiaan tai ohjata esimerkiksi eri yhteisöihin, kuten esimerkiksi potilasyhdistyksien tapaamisiin, joissa voi jakaa kokemuksiaan esimerkiksi nivelrikosta, jonka oireita toki voi hoitaa, mutta jota ei saada kuntoon liikuttamalla potilaan niveliä passiivisesti. Näin päästään vaikuttamaan ongelmien syihin ja syntytekijöihin, joita tässä esimerkissä on syrjäytymisvaara. Liian usein koulutus, tutkiminen ja hoitaminen kohdistuu pelkästään fyysiseen kehoomme, vaikka olemme psyko-fyysis-sosiaalisia kokonaisuuksia.

Martin Seligman
Seligman kertoo eräästä nunnatutkimuksesta, jossa havaittiin, että hetkellinen onnellisuus korreloi osuvasti myös pitkäaikaisen onnellisuuden kanssa. Nunnien onnellisuus nunnaksi ryhtymisen aikoihin ennustaa hyvinkin mm. eliniän pituutta. Hän kertoo myös, että yliopistojen vuosikertomukset ovat tärkeitä onnellisuustutkijoille. Valokuvista voi havaita, että oppilailla on joko aito duchenne-hymy tai tekaistu pan american -hymy, joka muistuttaa eläinkunnassa enemmän pelonirvistystä kuin aitoa hymyä. Itseäni osteopaattina kiinnostaa anatominen yksityiskohta, jossa kuvattiin, että aidossa duchenne-hymyssä myös silmän ympärillä aktivoituvat orbicularis oculi ja zygomaticus -lihakset. Näitä lihaksia on vaikea liikuttaa tahdonalaisesti, joten ne kuvaavat hyvin aitoa iloisuutta. On kuitenkin hämmästyttävää, että tällainen hetkellinen tilanne voisi ennustaa elinikää ja tulevaisuuden terveydentilaa. On myös hieman lohdutonta lukea tällaisista tutkimustuloksista ja vertailla niitä omiin peruskoulussa otettuihin ryhmäkuviin. Lähestulkoon jokaisessa kuvassa minulta puuttuu hymy huuliltani. Näytän itseasiassa jopa vihaiselta osassa kuvista! Epäluuloisuus tutkimuksien tuloksia kohtaan kasvaa, koska minun on vaikea uskoa, että kuvaustilanteen epämiellyttävyys korreloisi edellä mainittujen asioiden kanssa. Kirjan onnellisuustestit kuitenkin lyövät vasaralla naamaani: lähes jokaisessa onnellisuustasoni sijoittuu keskimääräistä alhaisemmaksi! Täh? Ehkäpä teini-iän kameravirneeni ovat sittenkin ennustaneet tulevaisuuteni, vaikka tunnen olevani huomattavasti tyytyväisempi elämääni kuin kymmenen – viisitoista vuotta takaperin. Itse asiassa tunnen testejä tehdessäni, tai tarkemmin sanottuna tuloksia lukiessani, mielialani jopa hieman laskeneen. 

Seligman erottaa aidon onnellisuuden ja hedonismin toisistaan. Hedonismi korostaa hyvien kokemusten määrää. Näiden hyvien kokemusten määrän summa tuottaa hedonismin mukaan onnellisen elämän. Mietin, että eikö se sitä sitten ole? Rahallisista rikkauksista ja upeista elämyksistähän monet tavalliset ihmiset haaveilevat. Olen itsekin pitänyt omaa ajoittaista onnellisuuden puutetta osin materian ja nautinnollisten kokemusten vähyyden syynä, vaikka en todellisuudessa edes  ole kiinnostunut prameasta ja leveästä elämäntyylistä. En silti tiedä, onko vaikeampaa hyväksyä oma alhainen onnellisuustaso, vai se, ettei ulkoisilla tekijöillä voikaan korjata tätä asiaa. Muutoksen tulisi tapahtua sisältä käsin. Sehän tarkoittaa sitä, että vika on itsessä ja muutoksen eteen on tehtävä työtä. Pahus! 

Tekstin edetessä Seligman tekee kuitenkin erityisen selvästi, ettei hedonismi johda aitoon onnellisuuteen. Hetkelliset aistinautinnot eivät vastaa aitoja nautintoja. Hetkelliset aistinautinnot katoavat nopeasti – niihin totutaan.  Esimerkiksi bruttokansantuote ei enää nykypäivänä toimi hyvin onnellisuuden mittarina. Itseasiassa elintaso ja onnellisuus kulkevat käsi kädessä vain tiettyyn – yllättävän alhaiseen – rajaan asti. Eräässä radiohaastattelussa Roope Mokan mukaan tämä tuloraja on suomalaisille keskipalkan verran tai jopa sen alle, eli noin 15 000 euroa vuodessa. Seligmanin materiaalin mukaan onnellisuuden rajapinta BKT:ssa mitattuna on 8000 dollaria. Tällaisiin tuloihin pääseminen länsimaissa ei ole mahdotonta, ovathan suomalaisten keskimääräiset ansiot tätä suuremmat. Jopa todella köyhissä kulttuureissa on onnellisia ihmisiä. Eihän tämän pitäisi länsimaisen kulutuskulttuurin tai hedonistisen ajattelutavan mukaan olla edes mahdollista. 

Seligman neuvoo mielenkiintoisesti hyötykäyttämään olosuhteita valitsemaan ne omien tavoitteiden mukaan. Jos jotain pitää korjata, negatiivinen ympäristö on oikea valinta. Jos jotain taas pitää kehittää, on positiivinen ympäristö ihanteellinen. Itseasiassa mukautuminen, eli adaptaatio, ympäröiviin olosuhteisiin vaikuttaa ihmismäiseltä ominaisuudelta. Aistimmekin on muokattu niin, että ne reagoivat muuttuvaan ympäristöön, mutta tottuvat siihen, mikäli aistimaailma jatkuu samanlaisena. Emme toimistossa ollessamme havaitse ulkopuolella olevaa liikennettä, mutta jos ambulanssi soittaa pillejään niin reagoimme muuttuvaan äänenvoimakkuuteen. Samoin aamulla pukiessamme paidan, tunnemme sen hetken ihollamme, mutta hetken päästä emme kiinnitä siihen enää mitään huomiota. Ihminen on siis luotu reagoimaan muutoksiin, mutta ehkä myös muutoksen puutteeseen, mistä juontuu myös tavoitteemme niin hetkellisiin aistinautintoihin kuin pysyvämpään onnellisuuteen: keinomme pysyvän onnellisuuden tavoittelemisessa ovat usein vääriä juuri siitä johtuen, että haemme niitä hyvän olon tunteesta, jota aidon onnellisuuden saavuttaminen ei edellytä. Itse asiassa Seligman kertoo, että aitoon onnellisuuteen vievät hyveet voivat jopa tuntua pahalta ja ne tuottavat usein työtä. Saavutettu lopputulos on kuitenkin tyydyttävämpi ja pitkäkestoisempi kuin hetkellinen aistimuutos. 

Martin Seligmanin kirja
Aito onnellisuus

Ei voi olla onnellinen, jos onnellisuus on päämäärä tai tavoite. Pitää olla onnellinen tiettyjä asioita tehdessään. Seligman puhuu syventyneisyyden tilasta – tai flow'sta – jossa ihminen menettää ajantajunsa tehdessään asioita, jotka ovat itselle kaikkein mieluisimpia tai kiinnostavimpia. Seligmanin mielestä omien ominaisvahvuuksien ja hyveiden toteuttaminen lisää onnellisuutta. Onnellisuus on hyveellistä toimintaa, josta ei aina tule edes hyvä fiilis. Nämä ovat asioita, jotka nostavat omaa mielialaani hartiavoimin korkeammalle: vaikka en ole kylpenyt hedonismin mukaisessa yltäkylläisyydessä, enkä saanut onnellisuustesteissäkään kummoisia tuloksia, on elämälläni kuitenkin selvä suunta, johon haluan kulkea. Haluan opiskella osteopatiaa, ihmisen anatomiaa ja fysiologiaa, koska näiden tietojen avulla voin auttaa ihmisiä voimaan paremmin. Mikään ei tuo niin paljon mielihyvää kuin se, että saa positiivista palautetta ja kiitosta ihmisiltä. Tämä auttaa siihen, että voi olla ylpeä tekemästään työstä – kokee tekevänsä jotain tärkeää ja merkityksellistä. Opiskelu sinänsä ei ole miellyttävää, mutta oppimisesta saa aivan omanlaistansa mielihyvää ja nautintoa, jota on vaikea kuvailla sanoin. Se, että voi jakaa omaa osaamistaan ja tuottaa lisäarvoa muille, on tärkeä osa aitoa onnellisuutta. 

Seligman pitää yksinäisyyttä onnellisuuden vastakohtana. Siinä missä sarkastinen hedonisti sanoisi, että itkee mieluummin Audissa kuin linja-autossa, onnellisuustutkijat sanovat, että yksinäisyys on onnettomuuden huippu. Yhteisöllisyys on tärkeimpiä ulkoisia onnellisuuden tekijöitä. Altruismi, eli epäitsekkyys on osa geeniperimäämme. Se, että altruismi on ollut lajikehityksen kannalta tärkeää, osoittaa, ettei homo economicus, talousihminen, ole todellinen. Ainakaan onnellisuuden kannalta tarkasteltuna ihmisen rajaton ahneus – vallanhimo ja omistuksenhalu – eivät pidä paikkaansa. Seligman kertoo myönteisillä tunteilla olevan tärkeä merkitys lajikehitykselle, koska ne avartavat älyllisiä, ruumiillisia ja sosiaalisia voimavarojamme, joihin voimme tukeutua uhkan tai tilaisuuden tullessa eteen. Seligman kuvailee myös kirjansa lopussa Robert Wrightin puhetta evoluutiosta, jossa tämä esittää, että evoluution kehitys on aina ollut voittosummapeliä  yksittäisten solujen yhteistoiminnasta lähtien. Ne solut, jotka ovat kykeneet yhteistyöhön ja selvinneet, ovat ajan myötä kasvattaneet organismia yhä kompleksisemmaksi kokonaisuudeksi. Samanlainen käyttäytyminen on näkynyt myös ihmisen käyttäytymisessä. Siinä, missä ihminen osaa käyttäytyä myös voitto-tappio-asetelman mukaisesti esimerkiksi paetessaan petoa tai saalistaessaan ravintoa, ihmisten keskinäinen voitto-voitto-asetelma on ollut lajikehityksen kannalta paljon suotuisampi asetelma. Esimerkiksi yksilöurheilijoilta on löytynyt pienemmät endorfiinitasot kuin esimerkiksi soutajilta, jotka työskentelevät yhdessä. Yksi nykyisistä ongelmista on se, että vaikka meillä onkin runsaasti aiempaa enemmän vapautta, olemme valintojemme kanssa yksin. Kriisit tuottavat onnellisuutta yhteisöllisyyden kasvun myötä. On mielenkiintoista, että maailmansotien jälkeinen jälleenrakennus aikaansai enemmän onnellisuutta kuin 80- ja 90-lukujen kulutusyhteiskunta. 

Seligman kertoo suurimmaksi ulkoiseksi onnellisuuden tekijäksi avioliiton tai muun kestävän parisuhteen. Hän selittää myös, että lapset, joilla on molemmat biologiset vanhemmat, ovat tulevaisuudessa onnellisempia kuin yksinhuoltajalasten vanhemmat. Seligmanin mukaan pariutumista ja avioitumista voidaan selittää lajikehitykselle edistyksellisenä asiana juuri sen vuoksi, että tulevat lapset ovat täten suojatumpia ja onnellisempia. Onnellisuushan lisäsi eliniän ennustetta ja myös terveempää elämää.

Seligman mainitsee, että masentuneet ovat viisaampia kuin onnelliset ja että onnelliset ajattelevat itsestään liikoja. Hymyilyttää. Pian kuitenkin virneeni vaihtuu lieväksi ärtymykseksi: tarkoittaako tämä sitä, että ylimieliset ja itsensä jalustalle nostavat ihmiset ovat onnellisempia kuin nöyrät ja miellyttävät ihmiset? Tutkimusten mukaan onnelliset elävätkin pitempään ja terveempinä – mikä pahan tappaisi? Paha – tarkoitan onnellinen – saa myös palkkansa. Nimittäin parempaa palkkaa. Heidän tuottavuutensa on masentuneita korkeampi, he myös kestävät kipua ja suojautuvat vaaroilta masentuneita paremmin. Huojennun, koska kyse ei olekaan siitä, että ylimieliset ja itsekkäät ihmiset olisivat onnellisimpia. Itse asiassa onnellinen ihminen on epäitsekäs, kun taas masentunut osaa ajatella lähinnä omaa oloaan. Onnellisuus on hyveellistä toimintaa. Kumpi on siis muna ja kumpi kana? Tekevätkö onnelliset ihmiset epäitsekkäitä tekoja vai tekevätkö epäitsekkäät teot onnelliseksi? Onnellisin kymmenys ihmisistä on sosiaalinen, eikä vietä aikaa yksin. Onnettomin kolmannes taas ylläpitää kostonhalua, he ovat vältteleviä ja ovat hyvin harvoin kiitollisia elämästä. 

Tulevaisuudennäkymät onnellisuuden kannalta Seligman jakaa optimismiin, toivoon, uskoon ja luottamukseen. On helppo uskoa, että usko ja optimismi tulevaisuuteen vaikuttavat onnellisuuteen paljon. Menneisyyttämme emme voi muuttaa, mutta tulevaisuuteen voimme vaikuttaa. On luultavasti murskaavaa psyyken kannalta, mikäli luottamus tulevaisuutta kohtaan menetetään. 

Nykyisyyden Seligman jakaa useampaan osa-alueeseen: iloon, hurmioon, rauhallisuuteen, innostukseen, riemuun, mielihyvään ja syventyneisyyteen eli flow'hun. Nämä viittaavat suuresti siihen, että ihminen löytää aitoja nautintoja nimenomaan tekemästään työstä, harrastuksista, opiskelusta, opettamisesta tai mistä tahansa asiasta, johon ihminen paneutuu niin paljon ja syvällisesti, että jopa ajantaju katoaa. Tärkeää on löytää tekemistä, jota ei vaihtaisi mihinkään muuhun tekemiseen juuri sillä hetkellä. Tällöin voi olla onnellinen. Tekemisen taustalla kuitenkin pitää olla se fakta, että sen pitää olla jotain muuta kuin hetkellistä aistinautintojen täyttämistä esimerkiksi televisionkatselun, musiikinkuuntelun tai ruuansyömisen avulla. Tämä tarkoittaa sitä, että mieluummin pitäisi esimerkiksi opetella soittamaan jotain kappaletta intohimoisesti sen sijaan, että kuuntelisi tätä radiosta. Tai mieluummin opettelisi tekemään täydellisen aterian kuin söisi sitä. 

 Menneisyyden tyytyväisyys, täyttymys, ylpeys ja mielenrauha ovat Seligmanin mukaan tärkeitä onnellisuuden tekijöitä. Yksi onnellisuuden tärkeistä mittareista on se, että voi kuolinvuoteellaan ajatella eläneensä hyvän ja täyttymyksellisen elämän, vaikka se olisi sisältänyt runsaastikin koettelemuksia. Ulkoiset tekijät vaikuttavat onnellisuuteen vain 8 – 15 %. Menneisyyden tapahtumissa vellominen heikentää terveyttä ja vähentää onnellisuutta. Seligmanin mukaan silloin, kun potilas oppii torjumaan pessimistiset tulkinnat, se lieventää masentuneisuutta suunnilleen saman verran kuin masennuslääkkeet. Vaikka terveys ei luokaan onnellisuutta, niin selvästikin onnellisuus edistää terveyttä. Psykodynaamisen kiukkuteorian mukaan viha purkaantuu muita väyliä pitkin, jos emme ilmaise raivoamme. Päinvastainen on kuitenkin totta: ne, jotka huutavat kiukuissaan voivat sairastua sydäntautiin jopa viisi kertaa todennäköisemmin kuin ne, jotka hillitsevät kiukkuaan. Ei ihme, että onnellisuuden saavuttaminen voi olla vaikeaa. Voin korkeintaan kuvitella miten vaikeaa se on esimerkiksi raiskauksen uhrille tai omaiselle, joka on menettänyt läheisensä päihtyneen autokuskin aiheuttamassa liikenneonnettomuudessa. Mietin, että voisiko mitenkään olla mahdollista olla antamatta anteeksi kantamatta itse samalla kaunaa...

Eräs tärkeä ero optimisteilla ja pessimisteillä on se, miten pysyviksi ongelmat havaitaan. Seligmanin mukaan toivon olemukseen kuuluu, että hyville tapahtumille löydetään pysyviä ja yleisiä syitä. Epäonnistumiset sen sijaan löydetään tilapäisiä syitä. Ehkä tässä piilee syy optimistien epärealistisuudelle? Kun ongelmien ja omien virheiden syyt ulkoistetaan, niitä on helpompi käsitellä. Omatuntoni kuitenkin sanoo, että ongelmien jatkuva ulkoistaminen on väärin. Ei ole olemassa ärsyttävämpää ihmistä kuin sellainen, joka ei ikinä myönnä olevansa itse väärässä. En siis edes halua päätyä tällaiseksi. Ongelmien pysyvyyteen vaikuttaminen ei kuitenkaan aiheuta mitään sisäistä eettistä ongelmaa. Miksi yksi epäonnistuminen tarkottaisi sitä, että epäonnistuisi aina? Vaihtoehtoisten selitysmallien luominen on myös loogista. Kannattaa pyrkiä löytämään muitakin selitysmalleja kuin kaikkein pahimmat ja pysyvimmät. Virheistä oppii. Koripalloilija Michael Jordankin sanoo olevansa niin menestynyt, koska hän on tehnyt aivan valtavasti virheitä. Vaikka iso osa hänen taidoistaan onkin lahjakkuutta, niin työ on hänen menestyksensä tärkein salaisuus. Ei hänellekään masentuminen joka ainoasta virheestä olisi ollut hyödyllistä.

Kirjan luettuani tein Seligmanin ehdotuksesta onnellisuustestin uudestaan. Oma hetkellisen onnellisuuden tasoni on kohonnut, mikä yllättää minut positiivisesti. Kriittinen minäni jatkokommentoisi, että vain aito pessimistähän voi yllättyä iloisesti. Aion silti nauttia siitä, että tieni optimismiin on aukenemassa. Haluaisin elää oman ”onnellisuustermostaattini” eli onnellisuustasoni ylärajoilla. Jo tämä kirja ja kirjoitus itsessään on ollut prosessi, joka on vaatinut työtä, mutta myös nostanut mielialaani, vaikka hetkellisesti se aluksi sitä alensikin luonnetestejä tehdessäni. Tunnen tyytyväisyyttä päästessäni kirjoitustyön loppuhetkille. En vain siksi, että olen saanut sen aikaan, vaan myös siksi, että olen nähnyt sen eteen vaivaa. Enkä myöskään pelkästään siksi, että olen nähnyt työn eteen vaivaa, vaan siksi, että viimein pääsen jakamaan sen. Satunnaisesti olen voinut tuntea kirjan ja sen käsittelyn aiheuttaneen itsessäni jopa syventyneisyyden ja  flow'n tunteita. Ne ovat syntyneet hetkinä, kun olen kokenut oivaltamisia ja päässyt ilmaisemaan niitä tekstin muodossa.  Nyt haluan jakaa nämä oivallukset myös ystävieni, puolisoni ja perheeni kesken. Ehkä niistä on hyötyä myös tulevaisuudessa potilailleni. Ainakin voin suositella Seligmanin kirjaa ryhtymättä itse leikkimään psykologia – tarjoaahan se hyvät työkalut onnellisuustason kohottamiselle. Se ainakin tuli selväksi, että onnellisuus vaatii panostusta ja jopa työtä, eikä sen saavuttaminen aina ole helppoa ja miellyttävää. Ehkäpä Ismo Alangon Onnellisuus-kappaleen lyriikoissa piilee totuuden siemen: maailman kaikki kyyneleet tulvii onnen pisaroita, niistä muodostuu onnellisuus.  








Ei kommentteja:

Lähetä kommentti