perjantai 7. kesäkuuta 2013

Osteopaattiset hoitotekniikat

Osteopatia ei ole manipulaatiota, eikä osteopatia ole hierontaa, mutta osteopaatti voi käyttää työkaluinaan molempia. Liian usein osteopatia mielletään sarjaksi erilaisia temppuja ja tekniikoita, mitä se ei suinkaan pelkästään ole. Osteopatia on hoitofilosofia, jossa pyritään ymmärtämään rakenteen ja toiminnan vuorovaikutuksia suhteessa ihmisen terveyteen. Osteopaatti pyrkii hoitamaan ihmisen vaivoja edistämällä tämän terveyttä. Lähtökohta on siis erilainen kuin esimerkiksi lääkärillä, joka hoitaa sairauksia.

Osteopatiassa on kyse enemmän anatomian ja fysiologian ymmärtämisestä kuin hoitotekniikoiden suorittamisesta. Hyvä osteopaatti tutkii ensin mikä on vialla ja hoitaa vasta sitten. Lähtökohta on erilainen kuin esimerkiksi hieronnassa, jossa ihminen käy lähes pikimmiten hoitopöydälle makaamaan ja hieroja käsittelee tietyt alueet kehosta sen tarkemmin kehon toimintaa tutkimatta. Osteopaatin tutkimusmenetelmiin kuuluu monia asioita, kuten haastattelu ja erilaiset ortopediset testaukset ja käsintehtävä tunnustelututkimus eli palpaatio. Vaikka potilas pyydettäisiinkin heti pöydälle makaamaan, tutkii osteopaatti liikkeitä tehdessään jatkuvasti mikä on kehon tilanne. Tarkoitus on, että koko osteopaatin keho toimii "antennina" ja kuuntelee muutoksia potilaan kehon kudoksissa ja esimerkiksi sen jousto-ominaisuuksissa.

Hierojalla on asiakkaita, jotka voivat pyytää suorittamaan itselleen tietyn toimenpiteen tietyssä ajassa. Osteopaatilla on potilaita, jotka tulevat hakemaan asiantuntija-apua. Osteopaatti päättää itsenäisesti, minkälainen hoito on kullekin yksilölle mielekäs ja tarpeenmukainen. Osteopaatti ei siis välttämättä hiero tai manipuloi niskaa, vaikka niin pyydettäisiinkin tekemään, jos hänellä on perusteltu syy toimia toisin. 

Perinteisesti hoitotekniikat on luokiteltu kolmeen osa-alueeseen:
  1. Pehmytkudostekniikat
  2. Artikulaatiotekniikat (mobilisaatio)
  3. Impulssitekniikat/manipulaatiotekniikat
Vaikka luokittelu onkin hyödyllinen, jää ymmärrys tekniikkojen sisällöstä kuitenkin varsin suppeaksi. Luokittelussa on myös muita rajoituksia. Tässä luokittelussa ilmenee, mitä tekniikkaa tehdään, mutta ei sitä, mitä sillä pyritään saavuttamaan. Osteopatiassa hoitotekniikka itsessään ei ole tärkeä, vaan se muutos, joka toimintakyvyssä tai kivussa saavutetaan. Ei ole myöskään olemassa tarkkaa annosteluohjetta, joka olisi jokaiselle ihmiselle toimiva ratkaisu. Hoitotekniikoiden valintaan vaikuttavat myös osteopaatin oma ammattitaito, kliininen päättelykyky ja potilaan hoitoreaktiot. Jos potilas esimerkiksi jännittää lihaksiaan yritettäessä HVLA-manipulaatiota, tulee hoitotekniikan suoritus keskeyttää ja käyttää jotain muuta hoitomenetelmää. 

Professori Laurie Hartman luokittelee hoitotekniikat kirjassaan Handbook of Osteopathic Technique (3rd edition) rytmisiin tekniikoihin, impulssitekniikoihin (thrust) ja hitaisiin stressitekniikoihin (low velocity stress techniques). 

Rytmisissä tekniikoissa - yllätys yllätys - rytmisyys on tärkeintä. Siinä on jatkuvaa toistoa, mutta liike ei pysy samana. Hoitotekniikka muuttuu sitä mukaa mikä on käsiteltävän kudoksen ja hermoston reaktio hoitokäsittelyyn. Hoitotekniikan nopeus, rytmi, suunta, voima, kestä ja toistojen määrä vaihtelee. Hoitotekniikan muuttujiin vaikuttavat voimakkaasti osteopaatin subjektiivinen, diagnostinen havainnointi ja palpatorinen huomiokyky. Nämä taidot vaihtelevat osteopaatista toiseen, mutta tavoitteena on saada positiivisia muutoksia potilaan toimintakyvyssä ja kivun kokemisessa. Historiallisesti osteopatiassa on haluttu myös parantaa kehon omaa homeostaattista järjestelmää, minkä vuoksi hoitoa ei ole kohdistettu pelkästään vaiva-alueeseen vaan laajemmalle alueelle kehoa. 

Rytmisiä hoitotekniikoita voidaan käyttää itsenäisenä hoitona tai esimerkiksi alustavana hoitotekniikkana esimerkiksi helpottamaan impulssitekniikoiden onnistumista. Rytmiset tekniikat jaotellaan kahdeksaan kategoriaan:

  1. Hankaukseen
  2. Venyttelyyn
  3. Artikulaatioon
  4. Sivelyyn
  5. Inhibitioon (painallus)
  6. Joustattamiseen ("springaus")
  7. Traktioon (veto)
  8. Vibraatioon (tärinä)

Hankaus on rytmistä lihasten ja muiden pehmytkudosten puristelua ja hierontaa, jolla pyritään rentouttamaan kudosta, lisäämään paikallista nestekiertoa ja vähentämään kipuärsytystä. Hankaushierontaa voidaan tehdä lihasten syiden mukaisesti tai poikittaisesti. Hankauksessa syntyy paineentunne, mutta kivuliaaksi se ei saisi yltyä. 

Venytyksessä pyritään viemään venytettävän kudoksen ääripäät kauemmas toisistaan. Venyttelyä tehdään monesti aivan liian voimakkaasti, jolloin syntyy itseasiassa vastajännitystä, eivätkä kudokset pääse rentoutumaan. Voimakas kiputuntemus voi aikaansaada lihasten jännittymisen. Liian pitkät venytykset voivat olla myös haitallisia hermokudokselle, koska hermon hapensaanti heikkenee olennaisesti puristuksen lisäksi myös voimakkaassa venytyksessä. Osteopaatti osaakin tehdä venytyksen niin, että lihasjännityksiä tai liiallisia hermovenytyksiä ei tapahdu. 

Artikulaatio on wanha osteopaattinen termi, jolla tarkoitetaan nivelten passiivista ja toistuvaa liikettä nivelten fysiologisen liikelaajuuden sisäpuolella. Artikulaatiossa osteopaatti jatkuvasti "kuuntelee" sormillaan, käsillään ja koko kehollaan potilaansa kudosvasteita ja liikkeen laatua. Se ei ole siis täysin sama asia kuin mobilisaatio, jossa pyrkimys on lisätä lähinnä liikkeen laajuutta viemällä niveltä passiivisesti sen fysiologisiin ääriasentoihin. Artikulaatio on tietyllä tavalla fysiologisempi ja luonnollisempi tapa hoitaa kuin mobilisaatio. Artikulaatiossa ei pyritä venyttämään nivelkapselia tai nivelsiteitä, vaan liike pyritään pitämään nivelessä. 

Sivelyhieronta on varmasti tutuin hierojien käyttämänä. Sivelyhierontaa voidaan käyttää lisäämään lymfakiertoa ja paikallista verenkiertoa hetkellisesti. Sivelyhieronta voi myös tuottaa potilaalla mielihyvää ja lisätä esimerkiksi oksitosiini-hormonin erittymistä ja vähentää stressihormonien kuten kortisolin eritystä. Sillä voi siis olla anksiolyyttinen ja antidepressiivinen vaikutus, mitä ei sovi vähätellä. Osteopaatit harvoin käyttävät hierontarasvoja tai muitakaan väliaineita hoidoissaan, koska he haluavat säilyttää kitkapinnan potilaan ihon ja kämmenensä välillä. Sivelyhieronta lienee ainoita hoitotekniikoita, joissa rasvaa käytetään. 

Inhibitiossa tuotetaan painetta kohdistettuun kudokseen suhteellisen pitkäksikin aikaa, jopa minuutiksi kerrallaan. Paine tuotetaan hitaasti ja myös päästetään hitaasti irti. Otteen kanssa pitää olla tarkkana, ettei se ole liian voimakas, koska tällöin rentoutumisen sijaan tapahtuu jännitystä. 

Springauksessa eli kömpelösti kääntämässäni joustattamisessa on kyse siitä, että tehdään toistuvia rytmisiä painalluksia kohdistettuun luiseen kohtaan, esimerkiksi selkänikamaan. Tekniikassa on tärkeää, että hoitajan oma proprioseptinen ote ja vaste on suhteessa potilaan kehon rytmin kanssa, jotta tekniikasta ei tule "tönkköä" ja "töksähtelevää". Rytmisyys tekee hoidosta potilaalle miellyttävää ja rentouttavaa, sekä lisää kudosten joustavuutta. Joustattaminen on tietyllä tavalla erittäin lyhyen vipuvarren artikulaatiota.

Traktiolla tarkoitetaan kudokseen aiheutettua vetoa. Osteopatiassa traktio pyritään tuottamaan rytmisesti ja toistuvasti. Traktiolla pyritään irroittamaan hetkellisesti vastakkaiset nivelpinnat toisistaan. Tällä tavoin voidaan pyrkiä vähentämään esimerkiksi hermojuuriärsytystä puristustilanteissa tai lisäämään nivelen aineenvaihduntaa. Joskus traktion avuvälineenä saatetaan käyttää myös traktiovyötä.

 Vibraatio-otetta käytetään harvoin ja itse olen saanut koulutuksen vastaavaan otteeseen vain hierontakoulutuksessa, en varsinaisesti osteopaattisessa koulutuksessa. Vibraatiolla eli tärinällä voidaan pyrkiä vaikuttamaan nestekiertoon paikallisesti esimerkiksi ontoissa elimissä tai sinuksissa. Vibraatio-ote on vaikea tekniikka, joka vaatii hoitajalta niin kestävyyttä kuin hyvää motorista kontrolliakin. Siksi sitä ei todennäköisesti käytetä kovinkaan paljon.


Impulssitekniikoilla tarkoitetaan yleensä niveleen kohdistettua HVLA-tekniikkaa. Tässä yksinkertaisesti tuotetaan yhteen suuntaan nivelen fysiologisen liikkeen mukaisesti kohdistuva kevyt voimaimpulssi. HVLA on lyhenne sanoista High Velocity, joka tarkoittaa korkeaa nopeutta ja Low Amplitude, joka tarkoittaa lyhyttä liikelaajuutta. Kaikki nivelmanipulaatiot eivät suinkaan ole HVLA-manipulaatioita, koska kaikissa koulukunnissa ei käytetä vain lyhyttä vipuvartta (lyhyt liikelaajuus), vaan impulssi suoritetaan suurella liikelaajuudella. Tällöin tekniikkaa kutsutaan HVT-tekniikaksi. Osteopatiassa ei suosita impulssitekniikoiden aikana pitkää liikelaajuutta, koska se luo potentiaalisesti vaarallista ärsytystä kudoksiin. Osteopatiassa manipulaatiotekniikoita ei myöskään tehdä nivelten ääriasennoissa, koska se luo turhaa ja potentiaalisesti vaarallista venytystä pehmytkudoksiin, esimerkiksi verisuoniin. Osteopaattinen manipulaatio ei myöskään saa olla kivuliasta, eikä manipulaatiota suoriteta ns. "kivun läpi". Myöskin potilaan aktiivinen lihasjännitys tai pelko on este manipulaation toteuttamiselle. Aina saa pyytää ja käskeä, ettei esimerkiksi kaularangan manipulaatiota saa tehdä oli kyseessä sitten osteopaatti, kiropraktikko tai OMT-fysioterapeutti. Pehmytkudosten venytyksen estämiseksi osteopaatti "rakentaa" eri liikekomponenteista nivelen alueelle tietynlaisen liikkeen eston, "barrierin", jonka kautta nivelen normaali fysiologinen liikelaajuus voidaan palauttaa nopealla impulssilla. Liike ei koskaan ylitä anatomista liikelaajuutta, koska kudoksia ei haluta vaurioittaa. Tällaisen "barrierin" luomalla osteopaatti pystyy turvallisesti toteuttamaan hoidon niin, etteivät kudokset saa ylimääräistä ärsytystä ja liikelaajuus voi vapautua. Manipulaatio tulee tehdä niin, ettei voimaa käytetä turhan paljon. Potilaan nivelten asettelulla ja oikeanlaisella tekniikalla on siis tärkeä rooli turvallisessa nivelmanipulaatiohoidossa. Turhan usein puutteellisia taitoja paikataan lisäämällä hoitoon voimaa, jolloin riskit hoidon suhteen kasvavat. Osteopaatit on koulutettu tekemään hoidot turvallisesti, mutta itseoppineita "rusauttelijoita" kannattaa tästä syystä välttää.

Hartman jakaa impulssitekniikat viiteen kategoriaan, joiden selityksiä en kuitenkaan käy tässä lävitse:

  1. Kombinoitu vipuvarsi ja impulssi
  2. Kombinoitu vipuvarsi ja impulssi liikevoimaa käyttäen
  3. Minimaalinen vipuvarsi ja impulssi
  4. Impulssi ilman vipuvartta
  5. Impulssi ilman vipuvartta liikevoimaa käyttäen

"Hidas stressitekniikka" (kömpelö suomennos) on epätuttu terminä jopa osteopaateille, vaikka professori Hartman sitä käyttääkin. Yleensä tätä yläkategorisointia ei käytetä. Sen sijaan puhutaan useammin esimerkiksi lihasenergiatekniikoista (MET=muscle energy technique), funktionaalisesta tekniikasta (tämä on itselleni epätuttu tekniikka ja jopa huvittavasti nimetty, onko olemassa sitten epäfunktionaalisia tekniikoita?), strain & counter-strain -tekniikasta, myofaskiaalisesta tekniikasta, harmonisesta tekniikasta, SAT-tekniikasta (specific adjusting technique), hellävaraisesta terapeuttisesta manipulaatiosta, neuro-muskulaarisesta tekniikasta ja kranio-sakraalisesta tekniikasta. British School of Osteopathyssa nämä kuitenkin luokitellaan hitaiksi stressitekniikoiksi. Ne luokitellaan omiksi alalajeikseen:

  1. Tekniikka, jossa käytetään pitkäkestoisesti vipuvartta
  2. Tekniikka, jossa käytetään pitkäkestoisesti traktiota
  3. Tekniikka, jossa käytetään pitkäkestoisesti painetta
  4. Tekniikka, jossa käytetään pitkäkestoisesti artikulaatiota
Yhteinen tekijä näille tekniikoille on se, että niissä käytetään pitkittyneesti tiettyä asentoa, painetta tai liikettä, jossa odotetaan kudosvastetta, mikä tarkoittaa useimmiten rentoutumista. Niissä odotetaan mieluummin potilaan reaktiota kuin yritetään viedä liikettä liikerajoituksen yli. 

Osteopaatit puhuvat myös paljon "suorista" ja "epäsuorista" tekniikoista. Suorissa tekniikoissa hoito viedään kohti liikerajoitusta. Epäsuorissa tekniikoissa sen sijaan liikesuunta on pois liikerajoituksesta kohti suuntaa, joka vie kudoksia helpotukseen. 

Suoria tekniikoita voivat olla esimerkiksi:

  • HVLA-manipulaatio
  • Artikulaatio
  • Lihasenergiatekniikka (MET)
  • Venyttely
  • Joustattaminen eli Springaus

Epäsuoria tekniikoita ovat esimerkiksi:

  • Kraniosakraalinen tekniikka
  • Funktionaalinen tekniikka
  • Hellävarainen terapeuttinen manipulaatio
  • Harmoninen tekniikka
  • Lihasenergiatekniikka (MET)
  • Neuro-muskulaarinen tekniikka
  • SAT-tekniikka
  • Strain & Counter-strain -tekniikka
  • Viskeraalitekniikka

On olemassa muitakin hoitotekniikoita, eikä tässäkään kaikkia ole käyty tarkasti lävitse. Vaikka osteopatiassa on lukuisia erinimisiä "temppuja" ja tekniikoita, eivät ne ole kuitenkaan hoidon itsetarkoitus. Tärkeintä osteopaatille on rationaalinen ajattelutapa, tutkiminen ja vasta sen jälkeen hoito. Potilaan kohtaamisella, ohjaamisella ja kuuntelulla on myös erittäin tärkeä rooli osteopatiassa. Olemmehan kaikki biopsykososiaalisia kokonaisuuksia - niin hoitajina kuin potilainakin. 

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti