torstai 25. huhtikuuta 2013

Explain Pain - mitä jokaisen tulisi tietää kivusta


David Butler ja Lorimer Moseley esittävät erinomaisessa kirjassaan Explain Pain tärkeimpiä asioita kivun ymmärtämiseksi, jotka jokaisen kipupotilaan ja heitä hoitavan terveydenhoitoalan ammattihenkilön tulisi tietää kivusta! Kirja on kirjoitettu englanniksi, mutta se on erityisen hyödyllinen kipupotilaille. Toivonkin, että kivusta kärsivät ihmiset lukisivat sen varsinkin, jos kielitaitoa löytyy.  Seuraavassa tekstissä on kuitenkin suomeksi lihavoituna tärkeimpiä pointteja, joita kirjasta löytyy. Näitä olen sitten myöhemmin kommentoinut omin sanoin ilman lihavointia.

Lorimer Moseleyn ja David Butlerin kirja Explain Pain


Kaikki kipukokemukset ovat aivojen normaaleja vasteita siihen, minkä aivot kokevat uhkaksi. Kipu syntyy vasta sitten, kun aivot ovat alitajuisesti käsitelleet suuren määrän tietoa. Kivun syntymiseen ei riitä siis pelkkä kudosärsyke, vaan sen syntymiseen ja voimakkuuteen vaikuttavat varsin monet tekijät, kuten se millaisella tuulella olemme. Kipu voi syntyä myös ilman kudosärsykettä!

Kivun määrä ei vastaa kudosvaurion suuruutta. Tämä tieto on usein lohdullista varsinkin kivun pitkittyessä, kun kivulle ei tunnu löytyvän elimellistä syytä. Vaikka kipu on aina korvien välissä - koska se on aivojen tulkinta tilanteesta - se ei johdu siitä, että ihminen kärsisi mielen sairaudesta. Kipu on siis aitoa, eikä keksittyä. Se tarkoittaa vain sitä, että hermostossa on jäänyt hälytyskellot päälle, vaikka mahdollinen "tulipalo" ja siitä syntynyt "savukin" olisi jo hälvennyt.

Kipukokemuksen muodostuminen aivoissa riippuu monista sensorisista lähteistä. Ei siis ole olemassa yhtä ainoaa aivojen kipukeskusta, vaan se syntyy monimutkaisten prosessien kautta. Siihen vaikuttavat muun muassa vanhat muistomme ja nykyiset emootiomme, kuten aiemmin mainitsin.

Haamukipu toimii esimerkkinä aivojen virtuaalisista raajoista. Tämä tarkoittaa sitä, että voimme tuntea voimakasta kipua raajasta, jota ei olisi enää olemassa. Haamukipua voi esiintyä varsinkin amputaatiopotilailla. Sodassa on jouduttu amputoimaan raajoja jopa ilman kipulääkitystä. Mitä kivuliaampi kokemus on ollut, sitä todennäköisemmin haamukipu jää elämään. Aivoissamme on edustus koko kehollemme. Kuulemma haamukipua on esiintynyt jopa ihmisillä, jotka ovat syntyneet ilman raajoja.

Vaarasensoreita eli nosiseptoreita on joka puolella kehoa. Usein näitä hermopäätteitä kutsutaan virheellisesti kipureseptoreiksi. Sanan kirjaimellisessa merkityksessä ne siis vastaanottaisivat kipua, mikä ei pidä paikkaansa. Ne kyllä aktivoituvat todella voimakkaasta ärsytyksestä ja lähettävät tällöin viestinsä kohti selkäydintä ja aivoja, mutta kipu syntyy vasta aivoissa. Kivun todellisen luonteen ymmärtämiseksi on tärkeää puhua mieluummin vaarasensoreista kuin kipureseptoreista.

Neuronin sisäisen eksitaation lisääntyminen kriittiselle tasolle aikaansaa viestin kulkeutumisen selkäytimeen. Tämä tarkoittaa aiemmin mainittua hermopäätteen voimakasta ärsytystä.

Kun viesti vaarasta saavuttaa selkäytimen se aikaansaa eksitatoristen eli kiihdyttävien kemikaalien vapautumisen synapsiin. Eksitatoriset kemikaalit aikaansaavat vaaranviestittäjäneuronin sensorien aktivoitumisen, ja jos eksitaatio kasvaa yli kriittisen tason, viesti kulkeutuu selkäytimestä aivoihin. Tämä tarkoittaa samaa kuin aiempi, mutta sijainti on tällä kertaa keskushermostossa.

Useat aivojen osat tulkitsevat informaation, ja jos aivot tulkitsevat yksilön olevan vaarassa, syntyy kipua. BINGO! Nyt ollaan kivun kokemisen ytimessä. No brain, no pain!

Aivot aktivoivat useita eri järjestelmiä, jotka työskentelevät yhteistyössä, jotta vaarasta päästäisiin eroon. Tämä voi tarkoittaa esimerkiksi sitä, että voimakasta ärsykettä väistetään äkillisesti. Esimerkiksi kuuman lautasen nostaminen mikroaaltouunista voi aikaansaada sen, että se pudotetaan käsistä lattialle, jotta kudosvauriota ei syntyisi. 

Kudosvaurio aiheuttaa tulehdusta, joka aktivoi suoraan vaarasensoreita ja herkistää neuroneja. Lyhytaikaisesti inflammaatiolla, eli tulehduksella, on parantava vaikutus. Tulehdus mm. houkuttelee kudosvauriopaikalle valkosoluja, jotka taistelevat mahdollisia bakteereja vastaan. Ne myös siivoavat hajonnutta kudosta. Akuutti kipu aikaansaa myös sen, ettei vaurioitunutta kehonosaa rasitettaisi enempää. Vaurioalueen immobilisointi on tärkeää paranemisprosessin alkuvaiheen aikana.

Kudosvaurion paraneminen on riippuvainen verenkierrosta ja kudosten ominaisuuksista, mutta kaikki kudokset voivat korjaantua. Eri kudoksilla on tietysti omat uusiutumisnopeutensa ja paranemisen nopeus riippuu myös vaurion laajuudesta ja yksilön omasta paranemiskyvystä. 

Perifeeriset hermot ja selkäytimen takajuurien gangliot voivat stimuloida vaarareseptoreita. Normaalisti hermoista ja takajuuriganglioista välittyvien vaaraviestien aikaansaama kipu noudattaa tiettyä kaavaa. Mitäpä tähän lisäämään. 

Kun kipu pitkittyy, vaarahälytysjärjestelmästä tulee yliherkkä. Tämä vastaa aiempaa "hälytyskellot päällä" esimerkkiä. Kun kudosvaurio on korjaantunut, mutta kipu on jäänyt, voidaan puhua kroonisesta kivusta. Normaalisti ajallisesti puhutaan 3 -  6 kuukautta ylittyneestä kivusta, vaikka raja akuutin, subakuutin ja kroonisen kivun välillä onkin häilyvä. Tietenkin on myös eroa sillä, onko kipu satunnaista, toistuvaa vai jatkuvaa.

Vaaranviestittäjäneuronista tulee herkästi eksitoiva, ja se tuottaa lisää sensoreita eksitatorisia kemikaaleja varten. Tämä on osa kivun kroonistumisprosessia.

Aivot alkavat aktivoida neuroneja, jotka vapauttavat eksitatorisia kemikaaleja selkäytimen takasarvessa. Tämäkin on osa kroonistumisen fysiologiaa keskushermostotasolla.

Neurologiset, umpieritykselliset ja immunologiset vastejärjestelmät osallistuvat enenevässä määrin ja alkavat osallistua ongelmaan. Tässä puhutaan elimistön stressinsäätelyjärjestelmästä. Yleisesti käytetty termi/viitekehys ilmiölle on psykoneuroimmunologia, joka vaikuttaa elimistöön mm. aivojen ja lisämunuaisten yhteyksien välityksellä. 

Ajatukset ja uskomukset alkavat vaikuttaa myös ongelman luonteeseen. Mitä enemmän pelkäämme ja varomme kipua, sitä todennäköisemmin meihin sattuu. Siksi on tärkeää olla itse tilanteen herra eikä antaa kivulle ylivaltaa!

Aivot adaptoituvat käynnistääkseen paremmin kipujärjestelmän toimintaa. Tässä vaiheessa kivun syntymiseksi ei tarvita enää aistiärsykkeitäkään. Ollaan kivun kroonisessa vaiheessa, jossa hermosto on häiriintynyt ja kipua tuotetaan turhaan.

Kudosten nosiseptorit osallistuvat yhä vähemmän vaaraviestin välittymiseen aivoissa. Tämä täydentää vain edellistä tekstin osaa. 

Modernit kivunhoitomallit huomioivat uuden tieteellisen näytön eivätkä keskity pelkästään kudoksiin. Kyse on mm. aivojen tietoisten ja tiedostamattomien osien hoitamisesta. Koska kyse on keskushermostollisesta ilmiöstä, kivun syytä ei pyritä enää löytämään periferiasta, esimerkiksi kivuliaasta isovarpaasta.

Nämä mallit huomioivat hälytysjärjestelmän yliherkkyyden, pelkojen, asenteiden ja uskomusten tärkeyden kroonisten kiputilojen hoidossa. Kyse on kivun ja ihmisen biopsykososiaalisesta hoitamisesta. Esimerkiksi biomekaniikalla - asentovirheillä, puolieroilla, kuormituksella - ei voida enää selittää kivun syytä, vaan on ymmärrettävä ihmistä paljon laajempana kokonaisuutena.

Se miten kivun ymmärtää, ja miten sen kanssa selviytyy, vaikuttaa kipuun ja elämänlaatuun. Kun kivun kanssa pystyy elämään, se aikaansaa voimaantumista. Se tarkoittaa sitä, että ihminen havaitsee voivansa kontrolloida elämäänsä kivusta huolimatta. Kipu ei hallitsekaan elämää, vaikka se kulkeekin mukana ja rajoittaa sitä yksilöllisissä määrin. 

Kivun ei pidä antaa ohjata elämää, koska se voi johtaa yleisen aktiivisuuden ja elämäntarkoituksen suppeutumiseen. Yleinen aktiivisuus ja elämäntarkoituksen löytäminen sen sijaan voivat vaimentaa kipua!

Potilaan kouluttaminen ja kivun ymmärtäminen ovat kivun voittamiseksi ja elämänhallinan palauttamiseksi kriittisiä tekijöitä. Yhä useamman terveydenhuollon ammattilaisen, kuten osteopaatin, tulisi ymmärtää työnsä rooli asiantuntijana, eikä esimerkiksi pelkkänä nivelten liikuttelijana. Puheella yksinään voidaan vaikuttaa kipuun, vaikka potilasta ei edes koskettaisi. Osteopaateilla on usein kiire koskettamaan potilaita, mikä sekin todella auttaa, mutta haluan korostaa sitä, ettei hoidon tarvitse olla yksiulotteista.

Avainasemassa on tieto siitä, että krooniset kivut eivät aiheuta vahinkoa, vaan hermosto käyttää kipua suojatakseen kehoa hinnalla millä hyvänsä, ei tiedottaakseen kudosvauriosta. Tämä on tärkeä pointti siitä, ettei kivun määrä vastaa kudosvaurion suuruutta! Kipu on aivojen tulkinta uhkasta ja vaarasta, joka siihen kohdistuu ihmiseen. Aivot eivät läheskään aina tiedä, mitä tarkalleen ottaen tapahtuu ja kivun kroonistuessa uhkat ja vaarat koetaan ylimitoitetusti. Eivät aivot varsinaisesti tiedä millaisia nikamia tai välilevyjä selässä on, ellemme ole itse niitä Googlesta tai anatomian kirjasta itse etsineet. Kuva tai tieto välilevyn pullistumasta saattaa jopa lisätä pelkoamme. Se saattaa taas lisätä kipua entisestään. Suurella osalla ihmisistä on nivelkulumia ja välilevyjen pullistumia. Todella suurella osalla ne ovat täysin kivuttomia ja saattavat paljastua yllätyslöydöksinä vasta ruumiinavauksessa jo kuoltuamme. Tätä on hyvä miettiä, kun ajattelemme, että kivun syynä on kuluma tai pullistuma. 

Olemalla pitkäpinnainen ja sisukas, voi järkevällä toiminnalla asteittain lisätä omia aktiviteettejä ja osallistumista elämään. Ei pidä jäädä täysin paikalleen tai tahallisesti provosoida kipua. Kun oman tasonsa tuntee, voi liikuntaa harrastaa ensin esimerkiksi sellaisen määrän joka ei tuota yhtään kipua. Se voi olla esimerkiksi 20 metriä kävelyä tai 20 cm etunoja-asentoa. Kun kivun pelko voitetaan ja pikku hiljaa saadaan lisättyä kivutonta liikerataa, voidaan pitkällä tähtäimellä saavuttaa hienoja asioita. Myös osteopaatti voi auttaa saavuttamaan näitä tavoitteita. Ole silti itse aktiivinen mahdollisuuksiesi mukaan!

Potilaan tulee tarkoituksenmukaisesti etsiä aktiviteetteja, jotka tuottavat vaara-aistimusta vähentäviä kemikaaleja. Naura, laula, liiku, harrasta, pelaa, tapaile ihmisiä, tee mitä tahansa mukavaa!

Kehon ja virtuaalikehon harjoittaminen mielikuvaharjoittein on helppo oppia. Jos pelkkä ajatus liikkumisesta sattuu, opettele ajattelemaan kivutonta liikuntaa! Yritin joskus itse hieroa tätini kivuliaita hartioita. Tätini kiljahti kurkku suorana kivusta - ennen kuin olin koskettanutkaan häntä. Sen sijaan, että miettisit miten kivuliaalta esimerkiksi sukan poimiminen lattialta tuntuu, pyri ajattelemaan miltä se tuntuisi täysin kivuttomana. Se saattaa jopa toimia. Oikeasti. :)

Olemalla tilanteensa herra ja suunnittelemalla paluuta normaaliin elämään, niin voi tapahtua. 

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti